Tietoisuusakatemian palvelut on tarkoitettu itsetuntemuksen syventämiseen ja antamaan inspiraatiota. Harjoitukset eivät ole tarkoitettu korvaamaan lääketieteellistä hoitoa. Jos sinulla on sairauksia, kipuja tai oireita neuvottele hoitavan tahon kanssa ennen harjoitusten aloittamista.

Kuulumisesta

tunnetaidot tunteet Oct 29, 2020
 

Kirjoittanut Heli Suutari 

 

On useita tunteisiin, niiden ymmärtämiseen ja kohtaamiseen liittyviä teemoja, joita olen tutkaillut lähinnä omassa, mutta myös muiden elämässä. Yksi koko tähänastista elämääni halkovista teemoista, on ollut tarve kuulua johonkin. Jo pienenä koin erillisyyttä ja kuulumattomuutta. En ymmärtänyt, miksi asioita tehdään niin kuin tehdään. Mistä kaikki säännöt tulevat ja ennen kaikkea kirjoittamattomat normit, joita meidän oletetaan noudattavan?

 

Näkymätön maailma oli lapsena yhtä todellinen kuin näkyväkin. Keskustelin pääni sisällä ja pidin itsestään selvänä erilaisten henkiolentojen läsnäoloa. Nopeasti opin, ettei sellaista maailmaa saa tuoda esille. ”Todellisessa” maailmassa, jonka jokainen olemassa oleva asia on mitattavissa ja punnittavissa, eli määriteltävissä niin, että ihmisen aivot sen pystyvät käsittämään, on oikeastaan vain kahdenlaista toimintaa: oikeaa ja väärää. Kuuliaisesti hylkäsin oman totuuteni ja tein kaiken mahdollisen niin hyvin ja oikein kuin vain pystyin.

Samalla kuulumisen tunteen tarve kasvoi pakonomaiseksi, koska minulla ei ollut tilaa kokea todellisuutta niin kuin se luonnollisesti aukeni. 

 

Seuraavien vuosikymmenien aikana käyttäydyin julmasti itseäni vastaan. Väänsin ajatukseni niin moneen solmuun, että välillä oli vaikea pysyä kaikkien roolien perässä, joita kannoin. Kerroin vitsejä ja nauroin jutuille, jotka sotivat täysin arvojani vastaan. Yritin näyttää siltä, miltä oletettu ”sen ja sen ikäinen” nainen, kussakin tilanteessa näyttää. Olin mukana tapahtumissa, harrastuksissa ja illanvietossa, joissa peitin sisäisen kiemurteluni ylipirteään, sosiaaliseen käytökseen.

Joskus mietin kauhistuneena mahdollisuutta, että eri kautta tuntemani tuttavat ja ystävät kohtaisivat. Se olisi ollut katastrofi. Ei siksi, etteivätkö he olisi voineet tulla toimeen, vaan koska minä en olisi pystynyt vetämään yhtä aikaa kaikkia erilaisia roolejani. 

Enkö sitten olisi kelvannut kenellekään omana itsenäni? Varmasti olisin, mutta nuorena ja nuorena aikuisena, en enää tiennyt kuka olin. Olin kadottanut yhteyden itseeni, omaan keskukseen, jonka lapsuudessa tunsin.

 

Pelastava luonto

 

Ainoa paikka, jossa koin olevani olemassa, ilman toisten katseita ja hyväksyntää, oli metsä. Jos en päässyt metsään tunsin kehossani kipua, niin valtava oli kaipuu vain olla. Metsässä latauduin kuin patteri. 

Luonnon pyyteettömässä rauhassa puolustukseni laski. Ihmisten kanssa olin jatkuvasti valmiina hyökkäämään mahdollista uhkaa vastaan. Uhkaa edustivat kyseenalaistavat, vähättelevät tai kiusoittelevat kommentit ja eleet. Ne iskivät kuulumattomuuden tunteeseen kipinää ja vahvistivat kokemusta erillisyydestä.

Johannan pitämässä Vapaudu rajoittavista uskomuksista -webinaarissa, puhutaan enemmän stressireaktioista, joita taistelu vaihtoehdon lisäksi ovat jähmety-  ja pakene-reaktiot.

Jos en voinut viettää aikaa luonnossa, voimani hupenivat ja vetäydyin kaikesta. Suljin verhot ja puhelimen, nukuin paljon. Sitten pystyin taas olemaan se, jonka kuvittelin minun täytyvän olla.

Nykyisin metsän ja luonnon parantavasta vaikutuksesta on useita tutkimuksia. Metsäjooga ja metsäkylvyt ovat muuttumassa arkisiksi termeiksi. 

Toivon ilmapiirin madaltavan kynnystä oleilla luonnossa suorittamatta. Olemme aina olleet osa luontoa ja yhteytemme on vahva, kun vain annamme sen tapahtua. 

 

Aina matkalla

 

Olemme kaikki kuulleet sanonnan: Elämä on matka. Ja senkin, että emme koskaan tule valmiiksi. On kuitenkin aivan erilaista tehdä matkaa silloin, kun tuntee suurimmaksi osaksi rauhaa omasta olemisestaan. 

Kaksikymmentävuotiaana aloin tekemään tekoja, jotka yksi kerrallaan avasivat sisäisiä lukkoja ja johdattivat eteenpäin. Ensimmäisiä tällaisia tekoja oli elää puolivuotta ilman televisiota tai radiota. 

Kohtasin hiljaisuuden. Muistan kyllä, miten vaikeaa se alussa oli. Opiskelija-asunnon nurkista ryömivät esiin kaikki toisten huomion ja hyväksynnän vuoksi tekemäni hölmöydet, virheet ja itseni alistamisen teot. Pelot piirittivät minut erityisesti iltaisin nukkumaan käydessä.

Hiljaisuudessa jouduin vastakkain itseni kanssa. Kysymykset ja vastaukset eivät aina kohdanneet, mutta prosessi eteni ja johti oivalluksiin. Sen jälkeen olen aina visioinut matkaavani oivalluksesta seuraavaan. Joskus niiden välissä on kuukausia, joskus vuosia.

Puolen vuoden televisio ja radio hiljaisuuden tuomat kohtaamiset mörköjeni kanssa, eivät saaneet kuulumisen tunteen tarvetta katoamaan. Se tarve oli ja on, minuun niin syvään kirjoitettu, että vielä pitkään tein valintoja toivossa löytää porukkani. Valintojen taustalla oli kuitenkin enemmän minua itseäni kuin ennen. 

 

Pysyvät kumppanit

 

Meillä jokaisella on omat kasvuteemamme elämässä. Ne ovat niitä asioita, joiden kanssa joudumme painimaan kerta toisensa jälkeen. Joskus ne tuntuvat pysyvän paikoillaan, vaikka tekisi mitä ja edistyisi muilla elämän osa-alueilla. 

En enää niin kovin nuorena -aikuisena, tajusin vihdoin, että erillisyys on nimenomaan minun kokemukseni. Toiset eivät välttämättä miellä minua kuulumattomaksi. Ymmärrettyäni tämän, ymmärsin senkin, että erillisyys tekee minusta tarkkailijan, kyseenalaistajan ja muutoksen hakijan. Tällä kokemuksella on siis tarkoitus. Se oli timanttinen oivallus, josta aukesi monta mahdollista valoisaa reittiä.

 

On helpottavaa ja ilahduttavaa tuntea oman voiman kasvu. Tänä syksynä osallistuin tapahtumaan, jossa kaksitoista naista ympäri Suomen, kokoontui pitkäksi viikonlopuksi luonnon rauhaan. Alusta asti koin syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta en lainkaan tarvetta ripustautua siihen. Olin oma itseni ja niin olivat muutkin. Jokainen vahvasti oman kokemuksensa ja äänensä kantaja. 

Tuosta kohtaamisesta on kulunut pari kuukautta, mutta tunnen nuo naiset edelleen lähelläni, jos niin haluan.

Toivon toki olevani ennemmin tykätty kuin vihattu, mutta riippumatta muiden ajatuksista, minä olen. Olen olemassa itseksenikin eikä itseni rakastetuksi tai tärkeäksi kokemisen tunne ole riippuvainen jokaisesta kohtaamastani ihmisestä. 

Joskus seison kalliolla, metsässä tai rannalla ja kuvittelen, jokaisen ystäväni ja kanssakulkijani seisovan jossain lyhtyä pidellen. Näistä lyhdyistä muodostuu valoverkosto, johon voin nojata. Tunnen taas aivan kuten lapsena, etten koskaan ole yksin, eikä tärkeimpiä asioita maailmassa voi mitata tai punnita. 

Close

50% Complete

Kaksi askelta vielä

Liittymällä Tietoisuusakatemia uutiskirjeen tilaajaksi saat sähköpostiisi viestin uusista postauksista sekä vinkkejä ja tarjouksia. 

Lämpimästi tervetuloa!